Tapetti

Haluan sanoa alkuun muutaman sanan vanhemmista ja muista elämää kontrolloivista ihmisistä. Heitä ei kannata kuunnella. Toivon kylläkin, että oma tyttäreni ymmärtää noudattaa hyviä ohjeitani, mutta minulla onkin erilainen asenne elämään kuin omilla vanhemmillani. Kurjat tyypit pitää karistaa kokonaan pois lannistamasta, koska mielipiteiden kuunteleminen mutta niiden huomiotta jättäminen on todella vaikeaa. Omia vanhempia ei tietenkään tarvitse vieraannuttaa kokonaan, mutta ei heille mitään kyllä kannata kertoakaan. Ainakaan liian tärkeitä asioita.

Lasten tekeminen on ovelin keino lisätä omaa vaikutusvaltaa ja tuo vaikutusvalta harvoin lakkaa lasten kasvettua täysi-ikäisiksi. Ja ennen kuin rakas äiti ehdit ottaa sen puhelimen käteen, valita numeroni ja tulla lankoja pitkin niin voin myöntää, että omat vanhempani auttavat ja kannustavat ja ja ja... Mutta joskus ei tarvitsisi olla niin rajoittunut ja laput silmillä. Asiat järjestyvät. Niinkuin viisas mummoni sanoi, joko hyvin tai sitten huonosti. Kaikessa ei voi kuitenkaan vedota siihen, että kun autetaan ja ollaan reiluja niin sitten saadaan myös määrätä joka asiassa ja kommentoida kaikkea. Lasten pitää antaa elää, se napanuorakin hei katkaistaan jo synnytyssalissa, vink vink...

Lähes kymmenen vuotta haaveilin kammottavan kohotapetin poistamisesta yhdestä asuntoni huoneista. Erehdyin haaveilemaan ääneen, joten minun annettiin ymmärtää, etten osaa, enkä kumminkaan jaksa eikä se ainakaan kannata. Seinien povattiin murenevan ja kaatuvan päälle, sillä miten ne kestäisivät ilman tuota elämää tärkeämpää kohotapettia. Sitten olisinkin saanut viettää päiväni naapurin kanssa jaetussa asunnossa.

Vihasin alusta alkaen tapettia niin, että halusin lopulta muuttaa pois muuten ihan kelvollisesta kämpästä. Riittävän monien tuskan vuosien jälkeen päätin lyödä veitsen seinään ja kokeilla mitä tapetille tapahtuu. Lupasin itselleni, että jos tapetti irtoaa, mutta seinä jää paikoilleen, laitan myös lattiat uuteen uskoon. Tässä lopputulos.

Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin nähdä jonkin vihaamansa tuhoutuminen. Vaikka tarkoitus ei nyt olekaan tuottaa vihaisia tekstejä ja tunnelmaa. Mutta pakko se on myöntää, on se silti vaan tosi ihkua, vähän vihata ja sitten tuhota se. Tekee hemmetin hyvää.

Tapetti oli huoneistoon vuonna 2004 muuttaessani tipunkeltainen. Maalasin sen tuolloin vaalean mintun vihreäksi (mikä itsessään on ihan menevä väri, mutta kohotapetin kanssa aika hyi), sitten se oli valkoinen. Tämän jälkeen maalasin yhden seinistä laastin väriseksi ja sitten vaalean lilaksi. Tässä siis tapetin historia ja päällä olevat maalikerrokset. Listoja pois repiessäni löysin tapetin paloja alkuperäisessä värissään, jolle en tiedä nimeä. Ihminen, joka tuon on valinnut, on varmasti ollut tosi sairas.