Painajainen takapihalla

Kesä on koittanut ja vaihdoin sen kunniaksi autossa soimaan Järviradion. Ensin sieltä tuli hauskaa jazzia, sitten klo 18 alkoi yhtäkkiä ja pyytämättä jonkinlainen raamatunlukutuokio, joka oli niin jännittävä, että käänsin ääniaallot takaisin peruskanaville. Epämieluisia käänteitä mukavista tunnelmista päiväsajan painajaiseen on tuottanut myös takapihan villi luonto. Enkä edes halua tietää mitä siellä tapahtuu öisin.

Teimme kaupat asunnostamme keskellä talvea. Kaikki oli kauniisti lumen peitossa ja lakastuneena näkymättömiin. Myyjät eivät olleet viherpeukaloita, eivätkä tienneet kirsikkapuuta lukuunottamatta lainkaan mitä heidän takapihallaan kasvaa. Maisema näytti kauniilta paksun lumikerroksen alla. Myyjät kyllä kertoivat jonkin kasvin pyrkivän sitkeästi ylös rinnettä, mutta arvelin, ettei siitä ole vastusta kokeneelle vuohenputkien kanssa painijalle, eli allekirjoittaneelle, joten en jäänyt pohtimaan asiaa sen kummemmin.

Takapiha on yhteydessä kaupungin vapaana rehottavaan peltoon. Sen verran älysin olla valppaana, että aloin jo varhain keväällä seurata mitä sekä pellolle että takapihan rinteelle mahtaa nousta, jotta ehdin tarvittaessa tarttua toimeen mahdollisimman nopeasti ennen kuin rikkakasveilla on sokka irti. Rinteessä törrötti myös erikoisia bambumaisia varsia, joista en tunnistanut mistä kasvista oli kyse. Toistaiseksi vaikutti kuitenkin siltä, että rinne kaipaa vain vähän hoitoa ja rakkautta sekä kevyttä kitkemistä.

Edellisillä omistajilla oli tainnut olla tapana haravoida pihalta lehdet suoraan rinteeseen poissa silmistä ja mielestä. Lehtiröykkiöiden alta löysinkin talvehtivan kotilokansan, jolle rinteeseen kasattu kasvijäte oli ilmeisesti tarjonnut oivallisen suojan kylmien kuukausien yli. Vajosin jo heti tästä ensimmäisestä vastoinkäymisestä vakavaan tappiomielialaan, sillä rakastan samoja kasveja kuin kotilotkin. Päätin kuitenkin olla vielä luovuttamatta ja ryhtyä kamppailuun niitä vastaan, vaikkakin syvässä itsesäälissä rypien. Netissä sanottiin, että yksi kotilo keväällä pois on sata kotiloa vähemmän syksyllä. Tämä mielikuva loi tehokkaasti samaan aikaan toivoa siitä, että tehty työ tuottaa tuloksia sekä kauhua siitä, millainen lisääntymiskyky näillä otuksilla on.

Arvelin, että muutaman kasvin ja ehkä jonkun pienen puun istuttaminen takapihalle valaa puuttuvaa uskoa tekemiseen ja niinpä lykkäsin syreenin pihan puolelle ja alppiruusuja rinteeseen. Miehen mielestä syreeni oli sijoitettu esteettisesti omituiseen paikkaan keskelle pihaa. Asia olikin pian ratkaistu hänen edukseen, sillä muutaman päivän päästä naapuri kävi raportoimassa kolmesta rusakosta, jotka olivat käyneet iltapalalla nauttimassa tuoretta syreeniä. Kauniista rungostaan kuorittu puu pääsi pituudestaan ja siirtyi lyhyeksi kynittynä ja lehdettömänä tynkänä etupihalle verkon ja jäniskarkotteen kanssa. Villi luonto iski jo toistamiseen.

Syreeni on poistunut keskuudestamme

Ilmeestäkin tunnistaa syyllisen

Kun takapiha haki edelleen muotoaan, kääntelin maata rinteen reunoilta ja törmäsin haperon oloiseen mutta paksuhkoon juurakkoon. Juurakosta kasvoi punertavia, suipon muotoisia versoja. Laitoin kaverille kuvan tunnistettavaksi. Yltiöpositiivinen ensimmäinen veikkaus oli, että revin rinteestä pois jotain vanhaa pionia, mutta sisuskaluissa tuntui siltä, että minua ei oltu siunattu yllätyspioneilla. Kun ensimmäiset lehdet avautuivat, saimme vastauksen: rinnettä valloitti kovaa vauhtia japanintatar. Samalla sain vastauksen siihen, mikä on jättänyt jälkeensä pahaenteisiä bambumaisia varsia.

Köyhän naisen pioni

Netistä selvisi pian, että kyseessä on erittäin viheliäinen kasvi, joka Suomessa ja monessa muussakin maassa on luokiteltu yhdeksi haitallisimmista vieraslajeista. Iso osa kasvista on maan alaista laajaa ja syvälle porautunutta juurakkoa ja sen kasvuvauhti on muiden kasvien kannalta kirjaimellisesti tappava. Juuret tulevat ilmeisesti vaikka asfaltista läpi, mikä ei sinänsä kyllä ole mikään saavutus, koska olen nähnyt juhannusruusunkin tekevän niin.

Juurakko onkin sitten tullut tutuksi viime aikoina. Käyn nimittäin lähes joka päivä tonkimassa sitä jätekassillisen verran pois. Kyseinen pirulainen jatkaa kasvamistaan pienestäkin juuren palasta, joten taistelua käydään mahdollisesti vuosia eteenpäin kitkien, näivettäen ja myrkyttäen. Olen lähes täydellisen henkisen romahtamisen jälkeen saanut sovittua itseni kanssa, että en kaikesta huolimatta lähetä asunnon edellisille omistajille minkäänlaista vihapostia, mukaan lukien passiivis-aggressiiviset tekstiviestit. Kaikille huonosti pihaansa hoitaville tunareille raati sen sijaan jakaa tänään pelto-ohdaketta ikuiseksi riesaksi manattuna sekä epäonnea omenasadon kanssa seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi.

Oma epäonni löydösten suhteen ei ole suinkaan jäänyt japanintattareen, nilviäisiin ja rusakoihin, vaikka olisihan niissäkin ollut riittämiin. Takapihan pensasaita on osoittautunut erikoiseksi sekoitukseksi harvakseltaan kasvavaa orapihlajaa ja sitä täydentävää syreeniä ja vaahteraa, tarhaturilas on järjestänyt lastentarhan pulleine valkoisine toukkineen nurmikon alle ja puutarhamyymäläketjusta ostetun alppiruusun mukana löytyi uurrekorvakärsäkkään jälkikasvua, joten kyseinen kasvi päätyi pihan sijaan jätesäkkiin. Pihalta löytyy tietenkin kokonaisen kasvion verran erilaisia rikkakasvilajeja. Myös kirsikka on jotain äärimmäisen tehokkaasti juurista vesovaa lajiketta (ehkä pilvikirsikka?). Lisäksi se on päin honkia leikattu.

Olen vaihtanut kokonaan kesäkanavilta ja -tunnelmista tunteettomalle autopilotille. Kesä takapihalla on pilalla. Pyrin enää sammuttamaan pahimmat tulipalot ja pitämään kasvillisuuden jonkinlaisessa kontrollissa. Samalla odotan syksyä ja sitä, että saan erätauon miettiäkseni jonkin suunnitelman ensi keväälle, nyt kun olen nähnyt mitä minulla on vastassani. Kun talvella lumi taas laskeutuu maahan ja peittää takapihan, saatan ehkä rakastua uudestaan siihen mitä näin (tai en nähnyt), kun kävin täällä ensimmäisen kerran.

Mummon pelakuut

Kaikki meistä varmaan tunnistavat pelakuu-mummon stereotypian. En muistanut sitä itse, mutta äiti kertoi, että meidänkin mummolla oli Mikkelissä paljon pelargoneja, joita hän hoivasi rakkaudella ja talvetti kylpyhuoneessa. Vaikka henkilökohtainen muisto puuttui, joku mummogeeni minussa aktivoitui raskausaikana ja alkoi tehdä kamalasti mieli hankkia itsellekin pelargoneja. Ikävä kyllä oli vasta helmikuu. Oli siis pakko poikkeuksellisesti aloittaa esivalmisteluilla ja opiskelulla ja jäädä odottelemaan kevättä.

Vaikka pelargoni ei ehkä äkkiajattelemalla tosiaan ole mikään nuorekas valinta, niitä tuntuvat rakastavan niin pitkän linjan puutarhurit kuin someinfluensseritkin (erityisesti ruotsalaiset). Ehkä niistä on tullut tai ainakin tulossa jonkunlainen keski-ikäisten hittituote sisustuksessa, kuten peikonlehdestä aikoinaan. Mummolan ikkunalle ne ainakin kuuluvat. Vaikken mummo olekaan niin ikkunat meiltä löytyy, joten katson olevani riittävän sopivaa kohderyhmää.

Youtube, Instagram ja tietenkin Pinterest ovat puolillaan katsottavaa ja tutkittavaa pelargoneihin liittyen. Materiaali oli pääasiassa eläkeikäisten tuottamaa, siis juuri sopivaa kamaa minulle. Etsin koko helmi- ja maaliskuun netissä niiden hoitamiseen, pistokkaiden ottamiseen ja kasvattamiseen, talvettamiseen ja eri lajikkeisiin liittyviä videoita, selasin somea ja nostatin hypeä pääni sisällä. Tärkein ja eniten painotettu asia oli selkeästi se, että pelargoni on pelargoni, ei pelargonia.

Kun kasvin nimi oli sisäistetty, piti miettiä käytännön asioita. Talvettaminen vaikutti hankalimmalta järjestää, sillä meiltä puuttuu kylmäkellari - siis sellainen, jossa lämpö ei laske pakkaselle. Muutoin arvelin (mahdollisesti väärin), että homma pelargonien kanssa kyllä onnistuu.

Seuraavaksi aloin kyttäämään puutarhamyymälöiden pelargonisesongin käynnistymistä ja etsin juuri pelargoneihin erikoistuneita putiikkeja. Koska missasin Pelargonitaivaan Helsingin vierailun nuorimman lapsen syntymän takia, siirryin vastentahtoisesti odottelemaan Saarelman puutarhan kauden avajaisia.

Eri lajikkeita löytää myös esimerkiksi Pelargoneille omistautuneista Facebook-ryhmistä, joissa yksityishenkilöt myyvät pistokkaitaan

Kun pelargonikauden avajaispäivä Saarelmalla vihdoin koitti, lähdin välittömästi aamupalan jälkeen vauvan kanssa ajamaan kohti Nummea, jotta ehtisin ajoissa paikalle taistelemaan parhaista yksilöistä. Ehdin hiukan hätääntyä, kun olimme perillä vasta 15 minuuttia puutarhan avautumisen jälkeen ja näin jo ihmisten kantavan ulos kasveja isoissa laatioissa. Tajusin myös, että olin tehnyt virhearvion auton tilan kapasiteetin suhteen ja mennyt ottamaan vauvan rattaat peräkonttiin mukaan. Oikea tapa olisi tietenkin ollut sitoa lapsi jollakin kiinni omaan ruumiseeni ja säästää konttitila kasveille. Ahdistuskerroin alkoi nousta ja se ei lieventynyt sittenkään, kun pääsin sisään puutarhahalliin.

Jos ensin vaivasi väärästä vuodenajasta johtuvat vajarit niin Saarelmalla ongelmana olikin sitten runsauden pula. Vaikka olin kyllä käynyt huolellisesti läpi koko lajikelistan etukäteen, googlannut kuvat ja muka painanut mieleeni ne, jotka haluaisin ostaa, menin sekaisin valikoiman paljoudesta. Koko nimilista hävisi välittömästi mielestäni ja harhailin käytävillä epätoivon vallassa. Olin jättänyt kännykän autoon, joten en onnistunut kukintojen ulkonäön tarkistamisessa ja kädetkään eivät riittäneet kahmimaan mukaan kaikkea, mikä vaikutti mielenkiintoiselta. Otin vaivihkaa mallia selkeästi kokeneemmista asiakkaista ja nappasin itsellenikin matalan pahvilaatikon, jonne nakkelin etäisesti tutulta kuulostavan nimisiä lajikkeita. Vasta kassalla muistin yhden, jota erityisesti tulin hakemaan (Rococo) ja myyjä auttoi minua ystävällisesti löytämään sellaisen. Myymälän puolelta löysin myös ihania ja pelargoneille täydellisesti sopivia Bergs Potter-ruukkuja, joita olen kerännyt kotiin jo muutaman ennestään. Saarelman puutarhalle kuuluu ehdottomasti raadin sille myöntämät 10 Antseppää (tietäjät tietää).

Olen erityisen viehtynyt kerrannaiskukallisiin ruusunnuppu-ja tulppaanipelargoneihin. Pidän myös perinteisistä vahvarakenteisista ja isoksi kasvavista lajikkeista. Värin suhteen en jousta valinnoissani, sen pitää olla vaaleanpunainen. Kotiin palattuani aloin tutkia mitä olin lopulta päätynyt ostamaan ja noin puolet valinnoista oli mennyt oikein preferenssieni suhteen. Tavallista parempi onnistumisprosentti siis. Loputkin, vähemmän mieluisan väriset lajikkeet saavat toistaiseksi jäädä, sillä yksikään ostamistani pelargoneista ei ole vielä onnistunut kukkimaan ja ne kaikki näyttävät samalta pelkkine vihreine lehtineen. Onneksi on edes kauniit ruukut.

Mies oli pannut merkille mieltymykseni pelargoneihin ja osti äitienpäivänä omasta mielestään kuningaspelargoni-nimisen kukan, joka on täysin erilainen, kuin ne mistä itse pidän ja nimikään ei kuulosta kovin äidilliseltä. Kiitos kuitenkin. Se onkin tietenkin se ainoa, joka kukkii.