Kuuntelin Versoilevan Puhetta puutarhasta-podcastin vanhaa jaksoa, jossa listattiin erilaisia puutarhamyymälöitä retkikohteina. Yhtenä erityispiirteenä jokaisen esitellyn puutarhamyymälän kohdalla mainittiin henkilökunnan mahdollinen erikoisosaaminen, mikä saattoi olla vaikkapa pienet puut tai pelargonit. Jaksosta inspiroituneena aloin suunnitella omaa vierailua jossakin kohteessa.
Pitkän harkinnan jälkeen päätin suunnata budjettimatkalle vanhempieni pihaan ja tiedustella samalla esittelisikö äiti minulle siellä kasvavia kasveja. Treffit järjestyivät nopeasti ja hurautin vauvan kanssa paikalle kunnon oppilaan tavoin intoa pursuten.
Kierros aloitettiin tutkimalla yhdessä nurmikkoa, jossa kasvoi jokin voimakkaasti leviävä violetti pieni kasvi. Kukaan ei tiennyt mikä se oli ja mistä se oli tullut tai mikä sen alkuperäinen kasvupaikka on ollut. Arpajaisissa voitti lopulta niittyhumala. Todellinen identiteetti on edelleen epävarma.
Retki jatkui vanhan rintamamiestalon itäseinustalle, jolta löytyi siperiankurjenmiekkoja (Iris sibirica), tulppaaneja sekä tuija ja siellä majaa pitävä kyyhkypariskunta. Toinen kyyhkyistä asettui omenapuun oksalle tuijottamaan meitä vihaisesti. Sen painostavan katseen alla kaivoimme tupon kurjenmiekkaa kottikärryyn ja jatkoimme matkaa.
Takapihalta tongimme kotiinviemisiksi klimpin raparperia, koska mikä se sellainen pirtti on, jossa ei oma raparperi kasva. Raparperipiirakkakin on hyvää, varsinkin jos siihen muistaa leipoessaan laittaa sokeria. Vajan vierestä napattiin mukaan myös oreganoa, jonka mukana tuli kaupan päälle kiva valikoima erilaisia rikkaruohoja.
Eteläistä seinustaa komisti paksurunkoinen kärhö, jonka nähdessäni tajusin, ettei olisi pitänyt nyhtää oman pihan pienestä kärhöstä täysin kuolleen näköisiä oksia pois aiemmin keväällä. Jotenkin aivan käsittämättömällä tavalla noista jumalan hylkäämistä risuista kasvoi uutta versoa kovaa vauhtia. Pyydän anteeksi ja toivon pikaista toipumista amputoimalleni kärhölle sekä parempaa onnea tuleviin koitoksiin kanssani.
Kärhön lisäksi siellä kasvoi sekalainen lajitelma perennoja, joita äiti kuvaili lauseilla "toi on tommosta ihan kivaa", "tässä kasvaa sellanen kaunis" ja "no tuo nyt on jotain". Näistä en uskaltanut pyytää jakopalaa omalle pihalle. Alun innostuskin oli ehtinyt pitkälti laantua, joten pistolapio heitettiin takaisin sinne mistä se tulikin.
Ehdottomasti timanttisimmat löydöt olivat kasvihuoneen edustalla lojuvat, ylimääräiseksi jääneet isot terrakottaruukut sekä hevosenlantasäkit. Kysyin mistä tätä ruskeaa kultaa voi ostaa tai tilata. Äiti ei tiennyt. Joku kuulemma kärrää keväisin sattumanvaraisella aikataululla lantaa ovelta ovelle kyseisellä omakotitaloalueella. Onneksi lantaa kauppaava setä aavisti mitä meillä oli mielessä ja oli pian vierailuni jälkeen saapunut paikalle uudestaan säkkeineen, joten niitä saatiin haalittua lisää. Kotiinkuljetus ja ajatustenlukutaito ovat verraton yhdistelmä, josta erinomainen palvelu muodostuu. Lantakuski saa yhden hengen raadilta eli minulta virtuaalisen papukaijamerkin, mutta vanhempieni pihaa en kuitenkaan voi enkä uskalla suositella kenellekään muulle retkikohteeksi.
Helatorstain kunniaksi päätin nostaa panoksia ja mökkireissun aikana pakottaa koko perheen kanssani kiertoreittien kautta opintomatkalle ensin Mustilan puutarhaan ja myöhemmin perjantaisena bonuksena Puumalaan, suloiseen pieneen Mirrin ja Mintun puutarhaan. Sunnuntaina sitten luultavasti ajellaankin neljä tuntia kotiin sylit mukavasti täynnä kasveja, joita todennäköisesti saisi 5 minuutin automatkan päästä kotoakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti