Rintamamiestalon raunioilla

Oletko odottanut tämän blogin aktivoitumista? En minäkään. Nyt sen esiin kaivaminen naftaliinista on kuitenkin edessä, kun ostimme rintamamiestalon, joka on nähnyt viimeisen suuremman faceliftinsä 90-luvun lopussa. Avaimet saimme kuukausi sitten ja vessa on jo ehtinyt tulvia ja sisäkaton panelointi tulla niskaan (kuulostaako tutulta), joten totesin, että tässä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kerätä remonttilokia. Siispä tervetuloa seuraamaan (ainakin tämän postauksen verran) pienempää ja isompaa puuhaa tuoreen omakotitalon omistajan toteuttamana!

Talo on kolmikerroksinen ja melko sokkeloinen, joten ensimmäiset kerrat täällä käydessäni eksyin erityisesti kellarikerroksessa. Rakennusvuosi on jossain 50-luvun taitteessa, mutta talo on osin purettu ja rakennettu uudestaan 90-luvulla. Tämän huomaa erityisesti materiaalivalinnoissa. Pyökkilaminaattikuorien alta ei löytynyt vain vähän rakkautta kaipaavaa puista portaikkoa vaan niiden materiaali on vaneria ja sisäovet henkivät perinteistä tylsää ja halvan näköistä ysärityyliä koristeurineen. Parketteja ja laminaatteja on vähän joka lähtöön ja katossa on sama kellertävän ruskea puuta jäljittelevä kuvio jokaisessa paneelissa. Kosteutta ei kuitenkaan kuntotarkastuksessa ilmennyt ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten totesin tämän riittäväksi kriteeriksi lyödä kaupat lukkoon. Lopuille voi itsekin tehdä jotain (?).

Olen käyttänyt luvattoman paljon aikaa opettaakseni algoritmia näyttämään minulle vain kauniisiin koteihin, puutarhoihin ja remontteihin liittyvää sisältöä sosiaalisessa mediassa. Nopeat 15 sekunnin koosteet massiivisista muodonmuutoksista ovat antaneet jokseenkin epärealistisen kuvan siitä, mitä yhden ihmisen tai pienen perheen on mahdollista saada aikaan, mikäli yhtälöön kuuluu vähäinen varallisuus, lapsia ja eläimiä sekä minimaalinen määrä remppahenkistä ja osallistuvaa lähipiiriä. Näissä haavekuvissa kuitenkin lähdettiin tekemään muuttoa ja jonkinasteinen burnout olikin edessä ensimmäisten viikkojen aikana. Valitsemani tapetit ovat koskemattomina rullissaan ja kalkkimaalit avaamatta paketeissaan, maalaamista tai entisöintiä vailla olevat huonekalut odottavat kohtaloaan ja olen todella joutunut opettelemaan uudelleen keskeneräisyyden sietämistä. Omakotitalo pakottaa pysähtymään. Remonteilleni epätyypilliseen tapaan se on vaatinut myös tarkkaa suunnittelua ja budjetointia. Kun kevät kuitenkin satunnaisista lumi- ja raesateista sekä pakkaspiikeistä huolimatta etenee, ja mustarastas laulaa oman talon antennin päällä, tuntee sydämessään pienen toivon siitä, että vielä tästä tulee se unelmien koti!