Rintamamiestalon raunioilla

Oletko odottanut tämän blogin aktivoitumista? En minäkään. Nyt sen esiin kaivaminen naftaliinista on kuitenkin edessä, kun ostimme rintamamiestalon, joka on nähnyt viimeisen suuremman faceliftinsä 90-luvun lopussa. Avaimet saimme kuukausi sitten ja vessa on jo ehtinyt tulvia ja sisäkaton panelointi tulla niskaan (kuulostaako tutulta), joten totesin, että tässä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kerätä remonttilokia. Siispä tervetuloa seuraamaan (ainakin tämän postauksen verran) pienempää ja isompaa puuhaa tuoreen omakotitalon omistajan toteuttamana!

Talo on kolmikerroksinen ja melko sokkeloinen, joten ensimmäiset kerrat täällä käydessäni eksyin erityisesti kellarikerroksessa. Rakennusvuosi on jossain 50-luvun taitteessa, mutta talo on osin purettu ja rakennettu uudestaan 90-luvulla. Tämän huomaa erityisesti materiaalivalinnoissa. Pyökkilaminaattikuorien alta ei löytynyt vain vähän rakkautta kaipaavaa puista portaikkoa vaan niiden materiaali on vaneria ja sisäovet henkivät perinteistä tylsää ja halvan näköistä ysärityyliä koristeurineen. Parketteja ja laminaatteja on vähän joka lähtöön ja katossa on sama kellertävän ruskea puuta jäljittelevä kuvio jokaisessa paneelissa. Kosteutta ei kuitenkaan kuntotarkastuksessa ilmennyt ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten totesin tämän riittäväksi kriteeriksi lyödä kaupat lukkoon. Lopuille voi itsekin tehdä jotain (?).

Olen käyttänyt luvattoman paljon aikaa opettaakseni algoritmia näyttämään minulle vain kauniisiin koteihin, puutarhoihin ja remontteihin liittyvää sisältöä sosiaalisessa mediassa. Nopeat 15 sekunnin koosteet massiivisista muodonmuutoksista ovat antaneet jokseenkin epärealistisen kuvan siitä, mitä yhden ihmisen tai pienen perheen on mahdollista saada aikaan, mikäli yhtälöön kuuluu vähäinen varallisuus, lapsia ja eläimiä sekä minimaalinen määrä remppahenkistä ja osallistuvaa lähipiiriä. Näissä haavekuvissa kuitenkin lähdettiin tekemään muuttoa ja jonkinasteinen burnout olikin edessä ensimmäisten viikkojen aikana. Valitsemani tapetit ovat koskemattomina rullissaan ja kalkkimaalit avaamatta paketeissaan, maalaamista tai entisöintiä vailla olevat huonekalut odottavat kohtaloaan ja olen todella joutunut opettelemaan uudelleen keskeneräisyyden sietämistä. Omakotitalo pakottaa pysähtymään. Remonteilleni epätyypilliseen tapaan se on vaatinut myös tarkkaa suunnittelua ja budjetointia. Kun kevät kuitenkin satunnaisista lumi- ja raesateista sekä pakkaspiikeistä huolimatta etenee, ja mustarastas laulaa oman talon antennin päällä, tuntee sydämessään pienen toivon siitä, että vielä tästä tulee se unelmien koti!

Painajainen takapihalla

Kesä on koittanut ja vaihdoin sen kunniaksi autossa soimaan Järviradion. Ensin sieltä tuli hauskaa jazzia, sitten klo 18 alkoi yhtäkkiä ja pyytämättä jonkinlainen raamatunlukutuokio, joka oli niin jännittävä, että käänsin ääniaallot takaisin peruskanaville. Epämieluisia käänteitä mukavista tunnelmista päiväsajan painajaiseen on tuottanut myös takapihan villi luonto. Enkä edes halua tietää mitä siellä tapahtuu öisin.

Teimme kaupat asunnostamme keskellä talvea. Kaikki oli kauniisti lumen peitossa ja lakastuneena näkymättömiin. Myyjät eivät olleet viherpeukaloita, eivätkä tienneet kirsikkapuuta lukuunottamatta lainkaan mitä heidän takapihallaan kasvaa. Maisema näytti kauniilta paksun lumikerroksen alla. Myyjät kyllä kertoivat jonkin kasvin pyrkivän sitkeästi ylös rinnettä, mutta arvelin, ettei siitä ole vastusta kokeneelle vuohenputkien kanssa painijalle, eli allekirjoittaneelle, joten en jäänyt pohtimaan asiaa sen kummemmin.

Takapiha on yhteydessä kaupungin vapaana rehottavaan peltoon. Sen verran älysin olla valppaana, että aloin jo varhain keväällä seurata mitä sekä pellolle että takapihan rinteelle mahtaa nousta, jotta ehdin tarvittaessa tarttua toimeen mahdollisimman nopeasti ennen kuin rikkakasveilla on sokka irti. Rinteessä törrötti myös erikoisia bambumaisia varsia, joista en tunnistanut mistä kasvista oli kyse. Toistaiseksi vaikutti kuitenkin siltä, että rinne kaipaa vain vähän hoitoa ja rakkautta sekä kevyttä kitkemistä.

Edellisillä omistajilla oli tainnut olla tapana haravoida pihalta lehdet suoraan rinteeseen poissa silmistä ja mielestä. Lehtiröykkiöiden alta löysinkin talvehtivan kotilokansan, jolle rinteeseen kasattu kasvijäte oli ilmeisesti tarjonnut oivallisen suojan kylmien kuukausien yli. Vajosin jo heti tästä ensimmäisestä vastoinkäymisestä vakavaan tappiomielialaan, sillä rakastan samoja kasveja kuin kotilotkin. Päätin kuitenkin olla vielä luovuttamatta ja ryhtyä kamppailuun niitä vastaan, vaikkakin syvässä itsesäälissä rypien. Netissä sanottiin, että yksi kotilo keväällä pois on sata kotiloa vähemmän syksyllä. Tämä mielikuva loi tehokkaasti samaan aikaan toivoa siitä, että tehty työ tuottaa tuloksia sekä kauhua siitä, millainen lisääntymiskyky näillä otuksilla on.

Arvelin, että muutaman kasvin ja ehkä jonkun pienen puun istuttaminen takapihalle valaa puuttuvaa uskoa tekemiseen ja niinpä lykkäsin syreenin pihan puolelle ja alppiruusuja rinteeseen. Miehen mielestä syreeni oli sijoitettu esteettisesti omituiseen paikkaan keskelle pihaa. Asia olikin pian ratkaistu hänen edukseen, sillä muutaman päivän päästä naapuri kävi raportoimassa kolmesta rusakosta, jotka olivat käyneet iltapalalla nauttimassa tuoretta syreeniä. Kauniista rungostaan kuorittu puu pääsi pituudestaan ja siirtyi lyhyeksi kynittynä ja lehdettömänä tynkänä etupihalle verkon ja jäniskarkotteen kanssa. Villi luonto iski jo toistamiseen.

Syreeni on poistunut keskuudestamme

Ilmeestäkin tunnistaa syyllisen

Kun takapiha haki edelleen muotoaan, kääntelin maata rinteen reunoilta ja törmäsin haperon oloiseen mutta paksuhkoon juurakkoon. Juurakosta kasvoi punertavia, suipon muotoisia versoja. Laitoin kaverille kuvan tunnistettavaksi. Yltiöpositiivinen ensimmäinen veikkaus oli, että revin rinteestä pois jotain vanhaa pionia, mutta sisuskaluissa tuntui siltä, että minua ei oltu siunattu yllätyspioneilla. Kun ensimmäiset lehdet avautuivat, saimme vastauksen: rinnettä valloitti kovaa vauhtia japanintatar. Samalla sain vastauksen siihen, mikä on jättänyt jälkeensä pahaenteisiä bambumaisia varsia.

Köyhän naisen pioni

Netistä selvisi pian, että kyseessä on erittäin viheliäinen kasvi, joka Suomessa ja monessa muussakin maassa on luokiteltu yhdeksi haitallisimmista vieraslajeista. Iso osa kasvista on maan alaista laajaa ja syvälle porautunutta juurakkoa ja sen kasvuvauhti on muiden kasvien kannalta kirjaimellisesti tappava. Juuret tulevat ilmeisesti vaikka asfaltista läpi, mikä ei sinänsä kyllä ole mikään saavutus, koska olen nähnyt juhannusruusunkin tekevän niin.

Juurakko onkin sitten tullut tutuksi viime aikoina. Käyn nimittäin lähes joka päivä tonkimassa sitä jätekassillisen verran pois. Kyseinen pirulainen jatkaa kasvamistaan pienestäkin juuren palasta, joten taistelua käydään mahdollisesti vuosia eteenpäin kitkien, näivettäen ja myrkyttäen. Olen lähes täydellisen henkisen romahtamisen jälkeen saanut sovittua itseni kanssa, että en kaikesta huolimatta lähetä asunnon edellisille omistajille minkäänlaista vihapostia, mukaan lukien passiivis-aggressiiviset tekstiviestit. Kaikille huonosti pihaansa hoitaville tunareille raati sen sijaan jakaa tänään pelto-ohdaketta ikuiseksi riesaksi manattuna sekä epäonnea omenasadon kanssa seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi.

Oma epäonni löydösten suhteen ei ole suinkaan jäänyt japanintattareen, nilviäisiin ja rusakoihin, vaikka olisihan niissäkin ollut riittämiin. Takapihan pensasaita on osoittautunut erikoiseksi sekoitukseksi harvakseltaan kasvavaa orapihlajaa ja sitä täydentävää syreeniä ja vaahteraa, tarhaturilas on järjestänyt lastentarhan pulleine valkoisine toukkineen nurmikon alle ja puutarhamyymäläketjusta ostetun alppiruusun mukana löytyi uurrekorvakärsäkkään jälkikasvua, joten kyseinen kasvi päätyi pihan sijaan jätesäkkiin. Pihalta löytyy tietenkin kokonaisen kasvion verran erilaisia rikkakasvilajeja. Myös kirsikka on jotain äärimmäisen tehokkaasti juurista vesovaa lajiketta (ehkä pilvikirsikka?). Lisäksi se on päin honkia leikattu.

Olen vaihtanut kokonaan kesäkanavilta ja -tunnelmista tunteettomalle autopilotille. Kesä takapihalla on pilalla. Pyrin enää sammuttamaan pahimmat tulipalot ja pitämään kasvillisuuden jonkinlaisessa kontrollissa. Samalla odotan syksyä ja sitä, että saan erätauon miettiäkseni jonkin suunnitelman ensi keväälle, nyt kun olen nähnyt mitä minulla on vastassani. Kun talvella lumi taas laskeutuu maahan ja peittää takapihan, saatan ehkä rakastua uudestaan siihen mitä näin (tai en nähnyt), kun kävin täällä ensimmäisen kerran.

Mummon pelakuut

Kaikki meistä varmaan tunnistavat pelakuu-mummon stereotypian. En muistanut sitä itse, mutta äiti kertoi, että meidänkin mummolla oli Mikkelissä paljon pelargoneja, joita hän hoivasi rakkaudella ja talvetti kylpyhuoneessa. Vaikka henkilökohtainen muisto puuttui, joku mummogeeni minussa aktivoitui raskausaikana ja alkoi tehdä kamalasti mieli hankkia itsellekin pelargoneja. Ikävä kyllä oli vasta helmikuu. Oli siis pakko poikkeuksellisesti aloittaa esivalmisteluilla ja opiskelulla ja jäädä odottelemaan kevättä.

Vaikka pelargoni ei ehkä äkkiajattelemalla tosiaan ole mikään nuorekas valinta, niitä tuntuvat rakastavan niin pitkän linjan puutarhurit kuin someinfluensseritkin (erityisesti ruotsalaiset). Ehkä niistä on tullut tai ainakin tulossa jonkunlainen keski-ikäisten hittituote sisustuksessa, kuten peikonlehdestä aikoinaan. Mummolan ikkunalle ne ainakin kuuluvat. Vaikken mummo olekaan niin ikkunat meiltä löytyy, joten katson olevani riittävän sopivaa kohderyhmää.

Youtube, Instagram ja tietenkin Pinterest ovat puolillaan katsottavaa ja tutkittavaa pelargoneihin liittyen. Materiaali oli pääasiassa eläkeikäisten tuottamaa, siis juuri sopivaa kamaa minulle. Etsin koko helmi- ja maaliskuun netissä niiden hoitamiseen, pistokkaiden ottamiseen ja kasvattamiseen, talvettamiseen ja eri lajikkeisiin liittyviä videoita, selasin somea ja nostatin hypeä pääni sisällä. Tärkein ja eniten painotettu asia oli selkeästi se, että pelargoni on pelargoni, ei pelargonia.

Kun kasvin nimi oli sisäistetty, piti miettiä käytännön asioita. Talvettaminen vaikutti hankalimmalta järjestää, sillä meiltä puuttuu kylmäkellari - siis sellainen, jossa lämpö ei laske pakkaselle. Muutoin arvelin (mahdollisesti väärin), että homma pelargonien kanssa kyllä onnistuu.

Seuraavaksi aloin kyttäämään puutarhamyymälöiden pelargonisesongin käynnistymistä ja etsin juuri pelargoneihin erikoistuneita putiikkeja. Koska missasin Pelargonitaivaan Helsingin vierailun nuorimman lapsen syntymän takia, siirryin vastentahtoisesti odottelemaan Saarelman puutarhan kauden avajaisia.

Eri lajikkeita löytää myös esimerkiksi Pelargoneille omistautuneista Facebook-ryhmistä, joissa yksityishenkilöt myyvät pistokkaitaan

Kun pelargonikauden avajaispäivä Saarelmalla vihdoin koitti, lähdin välittömästi aamupalan jälkeen vauvan kanssa ajamaan kohti Nummea, jotta ehtisin ajoissa paikalle taistelemaan parhaista yksilöistä. Ehdin hiukan hätääntyä, kun olimme perillä vasta 15 minuuttia puutarhan avautumisen jälkeen ja näin jo ihmisten kantavan ulos kasveja isoissa laatioissa. Tajusin myös, että olin tehnyt virhearvion auton tilan kapasiteetin suhteen ja mennyt ottamaan vauvan rattaat peräkonttiin mukaan. Oikea tapa olisi tietenkin ollut sitoa lapsi jollakin kiinni omaan ruumiseeni ja säästää konttitila kasveille. Ahdistuskerroin alkoi nousta ja se ei lieventynyt sittenkään, kun pääsin sisään puutarhahalliin.

Jos ensin vaivasi väärästä vuodenajasta johtuvat vajarit niin Saarelmalla ongelmana olikin sitten runsauden pula. Vaikka olin kyllä käynyt huolellisesti läpi koko lajikelistan etukäteen, googlannut kuvat ja muka painanut mieleeni ne, jotka haluaisin ostaa, menin sekaisin valikoiman paljoudesta. Koko nimilista hävisi välittömästi mielestäni ja harhailin käytävillä epätoivon vallassa. Olin jättänyt kännykän autoon, joten en onnistunut kukintojen ulkonäön tarkistamisessa ja kädetkään eivät riittäneet kahmimaan mukaan kaikkea, mikä vaikutti mielenkiintoiselta. Otin vaivihkaa mallia selkeästi kokeneemmista asiakkaista ja nappasin itsellenikin matalan pahvilaatikon, jonne nakkelin etäisesti tutulta kuulostavan nimisiä lajikkeita. Vasta kassalla muistin yhden, jota erityisesti tulin hakemaan (Rococo) ja myyjä auttoi minua ystävällisesti löytämään sellaisen. Myymälän puolelta löysin myös ihania ja pelargoneille täydellisesti sopivia Bergs Potter-ruukkuja, joita olen kerännyt kotiin jo muutaman ennestään. Saarelman puutarhalle kuuluu ehdottomasti raadin sille myöntämät 10 Antseppää (tietäjät tietää).

Olen erityisen viehtynyt kerrannaiskukallisiin ruusunnuppu-ja tulppaanipelargoneihin. Pidän myös perinteisistä vahvarakenteisista ja isoksi kasvavista lajikkeista. Värin suhteen en jousta valinnoissani, sen pitää olla vaaleanpunainen. Kotiin palattuani aloin tutkia mitä olin lopulta päätynyt ostamaan ja noin puolet valinnoista oli mennyt oikein preferenssieni suhteen. Tavallista parempi onnistumisprosentti siis. Loputkin, vähemmän mieluisan väriset lajikkeet saavat toistaiseksi jäädä, sillä yksikään ostamistani pelargoneista ei ole vielä onnistunut kukkimaan ja ne kaikki näyttävät samalta pelkkine vihreine lehtineen. Onneksi on edes kauniit ruukut.

Mies oli pannut merkille mieltymykseni pelargoneihin ja osti äitienpäivänä omasta mielestään kuningaspelargoni-nimisen kukan, joka on täysin erilainen, kuin ne mistä itse pidän ja nimikään ei kuulosta kovin äidilliseltä. Kiitos kuitenkin. Se onkin tietenkin se ainoa, joka kukkii.

Mökkikauden starttaus

Tiedättekö ne mökkeilijät, jotka siirtyvät kaupunkilaisarjen tohinasta maaseudun rauhaan nauttimaan luonnon äänistä, tuoksuista ja maisemista? En minäkään. Mutta tiedän syyn siihen, miksi sellaisia mökkeilijöitä ei meillä päin tunneta tai haluta tuntea.

Mökillä kuuluu raataa ja siksi siellä käyminen on rankkaa, heti lähdön suunnittelusta alkaen. Kun sopiva ajankohta mökkeilylle on löytynyt ja on saanut töiden jälkeen pakattua lapset, eläimet ja tavarat kyytiin, köröteltyä neljä tuntia ruuhkassa ja selvittyä yhdellä Prisma-käynnillä ja kolmella pissatauolla ilman hirvikolaria perille, alkaa makuupaikkojen petailu, kassien purkaminen ja iltapalan valmistaminen kiivaalla tahdilla. Lapsilla on rytmit sekaisin vähintään seuraavat kaksi viikkoa ja pääset joka ilta aikaisintaan klo 23.30 itse hetkeksi istumaan alas ennen yötä maakellarin hajuisessa ja lämpöisessä kammarissa, vain jotta voisit herätä seuraavan aamun sarastukseen klo 6.30, koska et ole jaksanut ostaa pimennysverhoja tai silmälappuja. 

Kaukana kotoa olevalla mökillä tulee käytyä vain joitakin kertoja vuodessa ja yleensä ainoastaan kesäloman aikaan pidemmän pätkän verran. Näin ollen yhdelle kerralle jäävä kunnostamisen ja ylläpitotyön määrä on jumalaton, puhumattakaan siitä, että jotain saisi edistettyä eteenkin päin. Erityisesti keväällä kasvukauden startattua ensimmäisenä suvun yhteiselle mökille saapuva saa käteensä mustan pekan.

Suomen kesä on lyhyt kuin lapsella paita, mutta mökillä tekemistä ja näkemistä kyllä riittäisi kaikille vuodenajoille. Kaikki tosin tehdään tietenkin luonnon, sään ja kuunkierron suhteen väärässä aikataulussa, toisin sanoen silloin kun satutaan ehtimään. Vaikka jaksaisikin puurtaa uutterasti pihan ja puutarhan parissa juhannuksesta heinäkuun loppuun, aikaansaadusta tuloksesta harvemmin ehtii nauttimaan. Tontti rakennuksineen jää viimeistään elokuussa jälleen oman onnensa nojaan, kun on pakko palata kotiin satojen kilometrien päähän. Ja pahimmassa tapauksessa koko ihanimman sadonkorjuukauden lisäksi sivusuun menivät myös kevään tärkeät ensityöt, joten tuskin mitään satoa on joka tapauksessa edes korjattavissa.

Syksyn ja talven jäljiltä pulju näyttääkin taas seuraavana keväänä samalta ellei pahemmalta, kun katolta on tullut alas lumien mukana savupiippu, rännit ovat taipuneet niin, että sadevesi on lorotellut iloisesti puoli vuotta suoraan talon seinustaan, jänikset ovat päässeet syömään lumen päältä kahden metrin korkeuteen asti puiden runkoja ja pihalle on ilmestynyt jostain puolitonnia kuivia lehtiä vaikka muistaaksesi haravoit syksyllä.

Mutta mikään tätä ylellisempi ei ole oikeaa mökkeilyä.

Keskiviikkona lähdimme aavistuksen masentavista ennakko-odotuksista huolimatta rohkeasti kohti itäistä Suomea, taistelemaan luonnovoimia vastaan kahden hehtaarin kokoiselle työmaalle. Menomatkalla sain tahtoni läpi (poikkeuksellisesti ilman uhkailua ja kiristystä) ja poikkesimme Mustilan puutarhaan. En ollut viitsinyt tarkistaa paikan sijaintia ennen lähtöä, joten edessä oli iloinen yllätys, kun Mustila löytyi suoraan alkuperäiseltä reitiltämme kutostien varrelta eikä ylimääräistä ajelua tarvittukaan. Minun sallittiin täten käydä pikaisesti sekä puutarhan puolella että viinimyymälässä. Valitsin tietenkin viinimyymälän ensimmäiseksi käyntikohteeksi siltä varalta, että pienin lapsi hermostuu kesken kaiken niin, että joudumme palaamaan ennen aikojaan takaisin autolle. Myymälässä tein hirvittävän aloittelijan virheen ja ostin punaviinin pelkän nimen perusteella lukematta tuoteselostetta. Nyt sitten yritetään saada puolimakeaa Koppelon kujerrusta alas kurkusta. (Päivitys maistelutuokion jälkeen: kyseessä olikin marjaviini, joka voisi todella sopia mainiosti koppelon kanssa. Ainakin alkoi tehdä mieli riistalintuja sitä juodessa.)

Jo alkujaankin myönteiseltä tuntuva visiitti Mustilassa muuttui entistä mieluisammaksi, kun myyjä ilmoitti kassalla asioidessani, että pihalla on pata, josta voi vapaaasti ottaa daalian mukuloita mukaansa. Padasta löytyi upean "dinner plate" daalialajikkeen Shiloh Noellen mukuloita, jotka pääsivät kyytiin. Vielä ne vaan pitäisi jaksaa istuttaa jonnekin. Mustilan puutarha saa raadiltani yhdeksän tähtililjaa erinomaisesta valikoimasta, palvelusta ja mukula-lahjuksista. Yhden rokotan siitä, että puutarha on kaukana kotoa. Toisaalta tämä voi olla talouden kannalta hyväkin asia.

Perillä Saimaan rannalla kevät näkyi ja kuului niin ulkona kuin sisälläkin. Rastaat olivat ehtineet pesiä ihmisten kulkureiteille, kuten oven viereen unohtuneen paalun päälle. Ampiaiset ja herhiläiset etsivät niinikään mukavaa kotikoloa kätevästi rakennusten rakenteista. Päärynäpuuta oli maisteltu ja kirsikka oli napsittu kokonaan katki. Parhaimmat bileet oli selkeästi ollut myyrillä, jotka olivat myllänneet koko pihan nurmen ja kaikki istutusalueet ikävän näköisiksi. Viime syksynä kylvämistäni kymmenistä tulppaanisipuleista oli selvinnyt vain kolme. Myyrät olivat myös elelleet leveästi sisätiloissa ja ekat pari päivää siivottiinkin ahkerasti ulostetta sieltä täältä, kuten liinavaatteista, pyyhkeistä ja astioista. Ennustan tälle vuodelle ennätyksellistä myyrien määrää, ainakin tällä tontilla. Myyrien myötä lienee odotettavissa myös riittoisa käärmevuosi. Ainekset täydelliseen mökkikesään lasten, koirien, myyräkuumeen ja käärmeenpuremien kanssa ovat siis kasassa. Jos tuuri käy, joku saa myös borrelioosin.

Helatorstain juhlamenot käynnistyivät mökillä reippaalla vauhdilla ja Suomen kaameimmalle puutarharempalle tyypilliseen tapaan sen enempiä suunnittelematta. Rikkaruohot olivat voimissaan ja pikaisella vilkauksella todettiin yhdessä, että ainakin kasvimaa, kasvimaan vieressä oleva ja sen jatkeeksi pyrkivä alue, kukkapenkki sekä leikkimökin seinustalla kasvavat kuunliljat kaipasivat vapautusta invaasiosta. Mies päätti osoittaa välittämistä minua kohtaan ajelemalla vuohenputket leikkimökin vierestä ruohonleikkurilla, jotta minun ei tarvitsisi mennä nyppimään niitä käsin. Samalla hän tuli trimmanneeksi kuunliljojen kärjet 0,5cm lyhyemmäksi. Kyseistä typistettyä mallia löytyy myös meidän omalta pihalta, koska olen epähuomiossa tallonnut useampia kohoavia versoja. Tätä voisi siis melkein jo kutsua kesän 2022 megatrendiksi.

Sain kitkettyä kaikki kolme lavakaulusta rikkaruohoista ja löysin talvesta selviytyneitä yrttejä. Suklaaminttu ei ollut pelkästään selviytynyt vaan asettunut hyvin kodiksi ja lähtenyt leviämään viereisillekin alueille. Jouduin näyttämään sille uudestaan oman paikan. Myös ikivanha lipstikka kukoisti kasvimaan alarinteellä entiseen tapaansa jättimäisenä puskana. Sen niittämiseen tarvitaan jo viidakkoveistä. Joskus mies ajelee lipstikankin päältä ruohonleikkurilla. Silloin koko tontti tuoksuu niin, että kaikkien alkaa tehdä mieli lihakeittoa.

Aiempina vuosina uutta multaa on haettu tunkiolta, sillä siellä on ollut myös edelliskesän hevosenlannat tekeytymässä ja näin lannoitus on sujunut omavaraisesti. Tunkion kasvualusta on tietenkin ollut vuohenputkille ja muille rikkakasveille mieluisa, joten sieltä on tullut kärrättyä aina myös näitä takuuvarmoja menestyjiä valloittamaan vasta kitketty kasvimaa uudelleen. Koska ainainen rikkojen poistaminen kyrsii, päätin satsata ihkauuteen säkkimultaan. Seuraavalla mökkivisiitillä onkin sitten mielenkiintoista arvuutella lasten kanssa mitä kasvimaalta on noussut ja syödäänkö sieltä tällä kertaa mansikoita vai juolavehnää.

Istutin yhteen lavaan Mustilasta ostamani kesäkurpitsan sekä Mirrin ja Mintun puutarhasta perjantain Puumalan reissulla haetun kurpitsan, jonka lajikkeen ehdin jo unohtaa. Lavan horisontaalista tilaa säästääkseni virittelin kaneille aikoinaan eurolavasta väsäämäni omituisen katoksen kurpitsojen kiipeilyalustaksi, sillä olin nähnyt sellaisia Pinterestissä. Tarkemmin oli jäänyt selvittämättä miten niiden pitäisi siihen kasvaa, mutta kiersin puuosiin varmuudeksi narua kiipeilyn helpottamiseksi. Kurpitsa ei ehkä halua tai jaksa sinne isoine hedelmineen kavuta, joten se on nyt istutettu niin, että kasvun epäonnistuminen on mahdollisimman helppoa. Kesäkurpitsalla saattaa olla jotain toivoa.

Parhaani tein

Samaan aikaan pihan toisella reunalla koirat olivat suorittaneet itsenäisesti istutuspuuhia ja kaivaneet onkaloita valitsemiinsa paikkoihin, kuten shampanjaterassin alle. Kylvöpuuhat olivat jääneet syystä tai toisesta heiltä kesken ja paikalta löytyi vain surullisen näköisiä tyhjiä kuoppia. Vielä on neuvottelematta kuka ne täyttää, milloin ja millä. Jos shampanjaterassi konseptina muuten sattui herättämään mielenkiintoa alkoholin ystävissä, teen siitä myöhemmin oman postauksensa!

Pieni, mutta äärimmäisen tarpeellinen shampanjaterassi

Nyt kun meillä on omakin piha, päätin hyödyntää hiukan villiintyneen mökkitontin antimia ja etsiä runsaasta kasvivalikoimasta sopivia yksilöitä kotiin vietäväksi. Sopivalla tarkoitan sitä, että tunnistan kasvin luonnonrikkaruohosta sekä sitä, että saan sen irti maasta, mutta pääasiassa vain jälkimmäistä. Kasvuolosuhdevaatimuksiin asti en ole vielä ehtinyt puutarhaopinnoissani edetä, joten kasvatuspuuhissa mennään edelleen Herran haltuun-metodilla. Tunkiolta löytyikin heti edellisenä syksynä sinne vanhalta mansikkamaalta pois toimitettu, yllättäen varsin elinvoimainen ja terhakas saniainen, joka saattaa olla kotkansiipi tai sitten se on joku muu.

Kuolleista noussut

Huussin kyljestä tongin omenalehdosta kasvavasta emokasvista levinneen pienen ukonkellon. Myös villiintyneestä mintusta sekä grillipaikan edessä, isossa betonitynnyrissä kasvavasta tuoksukurjenpolvesta päätyi pieni pala mukaan. Muistin tuoksukurjenpolven olevan hyvä selviytyjä, koska olin muutama vuosi takaperin ensin repinyt sen kokonaan vanhojen vuorenkilpien kanssa pois tynnyristä, sitten saanut anopilta viestin "ethän muuten heittänyt pois sitä kurjenpolvea", hakenut paniikissa yöllä epämääräiset juurenrippeet takaisin tunkiolta ja elvyttänyt ne uuteen kukoistukseen vesisankossa. Olin itse tyytyväinen löydöksiini, mutta mies oli jostain syystä silminnähden ahdistunut kotimatkalle jonottavien kasvien määrästä. En ostanut selitystä siitä, että ne sotkevat auton, kun kyytiin laskettiin myös koko viikonlopun mutaisessa ojassa rypeneet koirat.

Onkohan tuo edes tuoksukurjenpolvi

Koska ylimääräistä työvoimaa tai vaihtoehtoisesti pervitiiniä on heikosti saatavilla, jouduimme pärjäämään omin, rajallisin voimin. Viikonlopun päätteeksi olimmekin yliväsyneitä, lihassäryissä, työmäärän lannistamia ja kirsikkana kakun päällä myös nuhakuumeessa. Jotain sentään ehdittiin kuitenkin saada aikaan, vaikka paljon myös jäi tekemättä. No, laiska se töitään luettelee. Seuraavat kävijät saavat sitten jatkaa raivaamista, huoltamista ja siivoamista. Ja sitähän se aito mökkiloma on eli olosuhteet ovat enemmän kuin kohdillaan!

Kotona hommat jatkuvat loputtomalta tuntuvan istuttamisen ja kitkemisen merkeissä, joten rentoutumaan ei pääse täälläkään. Toivotan reipasta mieltä ja jaxuhaleja itseni lisäksi muillekin mökkeilijöille ja annan lopuksi vielä ilmaisen, omiin havaintoihin perustuvan vinkin kaikille: kalasakset sopivat erittäin huonosti minkäänlaiseen käyttöön puutarhassa.

Puutarhurin kevätretki

Kuuntelin Versoilevan Puhetta puutarhasta-podcastin vanhaa jaksoa, jossa listattiin erilaisia puutarhamyymälöitä retkikohteina. Yhtenä erityispiirteenä jokaisen esitellyn puutarhamyymälän kohdalla mainittiin henkilökunnan mahdollinen erikoisosaaminen, mikä saattoi olla vaikkapa pienet puut tai pelargonit. Jaksosta inspiroituneena aloin suunnitella omaa vierailua jossakin kohteessa.

Pitkän harkinnan jälkeen päätin suunnata budjettimatkalle vanhempieni pihaan ja tiedustella samalla esittelisikö äiti minulle siellä kasvavia kasveja. Treffit järjestyivät nopeasti ja hurautin vauvan kanssa paikalle kunnon oppilaan tavoin intoa pursuten.

Kierros aloitettiin tutkimalla yhdessä nurmikkoa, jossa kasvoi jokin voimakkaasti leviävä violetti pieni kasvi. Kukaan ei tiennyt mikä se oli ja mistä se oli tullut tai mikä sen alkuperäinen kasvupaikka on ollut. Arpajaisissa voitti lopulta niittyhumala. Todellinen identiteetti on edelleen epävarma.

Retki jatkui vanhan rintamamiestalon itäseinustalle, jolta löytyi siperiankurjenmiekkoja (Iris sibirica), tulppaaneja sekä tuija ja siellä majaa pitävä kyyhkypariskunta. Toinen kyyhkyistä asettui omenapuun oksalle tuijottamaan meitä vihaisesti. Sen painostavan katseen alla kaivoimme tupon kurjenmiekkaa kottikärryyn ja jatkoimme matkaa.

Takapihalta tongimme kotiinviemisiksi klimpin raparperia, koska mikä se sellainen pirtti on, jossa ei oma raparperi kasva. Raparperipiirakkakin on hyvää, varsinkin jos siihen muistaa leipoessaan laittaa sokeria. Vajan vierestä napattiin mukaan myös oreganoa, jonka mukana tuli kaupan päälle kiva valikoima erilaisia rikkaruohoja.

Eteläistä seinustaa komisti paksurunkoinen kärhö, jonka nähdessäni tajusin, ettei olisi pitänyt nyhtää oman pihan pienestä kärhöstä täysin kuolleen näköisiä oksia pois aiemmin keväällä. Jotenkin aivan käsittämättömällä tavalla noista jumalan hylkäämistä risuista kasvoi uutta versoa kovaa vauhtia. Pyydän anteeksi ja toivon pikaista toipumista amputoimalleni kärhölle sekä parempaa onnea tuleviin koitoksiin kanssani.

Kärhön lisäksi siellä kasvoi sekalainen lajitelma perennoja, joita äiti kuvaili lauseilla "toi on tommosta ihan kivaa", "tässä kasvaa sellanen kaunis" ja "no tuo nyt on jotain". Näistä en uskaltanut pyytää jakopalaa omalle pihalle. Alun innostuskin oli ehtinyt pitkälti laantua, joten pistolapio heitettiin takaisin sinne mistä se tulikin.

Ehdottomasti timanttisimmat löydöt olivat kasvihuoneen edustalla lojuvat, ylimääräiseksi jääneet isot terrakottaruukut sekä hevosenlantasäkit. Kysyin mistä tätä ruskeaa kultaa voi ostaa tai tilata. Äiti ei tiennyt. Joku kuulemma kärrää keväisin sattumanvaraisella aikataululla lantaa ovelta ovelle kyseisellä omakotitaloalueella. Onneksi lantaa kauppaava setä aavisti mitä meillä oli mielessä ja oli pian vierailuni jälkeen saapunut paikalle uudestaan säkkeineen, joten niitä saatiin haalittua lisää. Kotiinkuljetus ja ajatustenlukutaito ovat verraton yhdistelmä, josta erinomainen palvelu muodostuu. Lantakuski saa yhden hengen raadilta eli minulta virtuaalisen papukaijamerkin, mutta vanhempieni pihaa en kuitenkaan voi enkä uskalla suositella kenellekään muulle retkikohteeksi.

Helatorstain kunniaksi päätin nostaa panoksia ja mökkireissun aikana pakottaa koko perheen kanssani kiertoreittien kautta opintomatkalle ensin Mustilan puutarhaan ja myöhemmin perjantaisena bonuksena Puumalaan, suloiseen pieneen Mirrin ja Mintun puutarhaan. Sunnuntaina sitten luultavasti ajellaankin neljä tuntia kotiin sylit mukavasti täynnä kasveja, joita todennäköisesti saisi 5 minuutin automatkan päästä kotoakin.

Esikasvatuksen sietämätön tuska

Suomen kaamein puutarharemppa alkoi lennokkaasti jo helmikuussa, kun kylvin kesäkukan siemenet lukematta pakkauksen ohjeita kolme kuukautta liian aikaisin ja päädyin lopulta heittämään hintelät ja osin kuivuuteen kuolleet, koillisikkunalle unohdetut versot bioroskiin. Niistä tuli hyvää ja ihanan kallista kompostimateriaalia. Heitän todennäköisesti loput siemenet pitkin takapihan rinnettä ja toivon, että varpuset eivät syö kaikkia vaan jostain pinnistäisi ihan oikea kukkakin ihailtavaksi. 

Siemenvalikoima sisälsi seuraavia kasveja.

Punakosmos apricotta ja cupcake blush (Cosmos bipinnatus) 

Koreatörmäkukka (Scabiosa atropurpurea ja Fata morgana) 

Näitä emme siis tule näkemään, koska siemenet olivat, istutettiin, itivät ja kuolivat. Seuraavien kohdalla on vielä hitunen toivoa.

Tarhakukonkannus (Delphinium consolida) 

Isotsinnia (Oklahoma White ja Oklahoma Salmon)

Olen haalinut jostain myös unikon ja ruiskaunokin siemeniä sekä jonkinlaisen kesäkukkasekoituksen. Ne tullaan todennäköisesti hylkäämään suoraan maahan samaan tapaan.

Annan siemenpakkausten estetiikalle täyden kympin arvosanan. Oma toiminta saa tehokkuudesta 9+ ja käytännön toteutuksesta 4-. 

Odotan aikaa, jolloin jaksaisin suorittaa sinänsä yksinkertaisen, mutta kärsivällisyyttä vaativan taimien esikasvatuksen sisällä. Arvostan todella niitä, jotka jaksavat siemenestä asti nyhrätä kaikki kasvit kukoistukseensa. Tällä kärsivällisyydellä ja osaamisella lienee tosiaan syytä ostaa suurin osa valmiina astiataimina, mikä kylläkin käy melko tyyriiksi, eritoten koska nekin todennäköisesti kuolevat ennen aikojaan. Onneksi kaltaisilleni malttamattomille (ja taidottomille) puutarhureille on sellaisia tapahtumia, joissa raottaa kukkaron nyörejä, kuin vaikkapa Hyötykasviyhdistyksen taimimyyjäiset, joissa vierailin pienimpien lasten kanssa toukokuun puolivälissä Annalan kartanolla. Upeiden taimien määrä yrteistä, tomaateista ja muista syötävistä erilaisiin perennoihin ja kesäkukkiin oli päätä huimaava!

Lapsia ei tunnetusti kannata ottaa mukaan, jos tavoitteena on rauhallinen ja miellyttävä ostokokemus tarkkaan harkittuine ja ajan kanssa tehtyine valintoineen. Itse toimin päin vastoin ja jouduin tästä syystä ryntäilemään myyntipisteeltä toiselle paniikissa ja haalimaan muutaman kasvin, joita arvelin tarvitsevani, ennen kuin pikkuväki hermostui ja alkoi riehua. Kassiin ja kotimatkalle kohti vääjäämätöntä tuhoa lähti ruohosipulin, basilikan ja salvian lisäksi pari erilaista kivikkokasvia, kolme hostaa eli kuunliljaa, särkynyt sydän sekä daalian ja jättiverbenan taimet.

Daaliasta olen eniten innoissani, se on lajikkeeltaan Cafe Au Lait ja ilmeisesti erittäin suosittu ja kaunis. Kuvien perusteella en ihmettele. Tässä ollaan siis puutarhamuodin aallon harjalla heti ensi askelista alkaen. Istutin taimen jo ulos ja se on näyttänyt pärjäävän koleahkosta ilmasta huolimatta hyvin nyt kun yöpakkasista ei enää (toivoakseni) ole pelkoa, johan tässä kuitenkin lähestytään kesäkuuta. Toki juhannuksena varmasti sataa sitten räntää ja rakeita. Daalioiden osalta on muutamia muitakin kokeiluja käynnissä, niistä kuitenkin myöhemmin.

Toivossa on hyvä elää, sillä muiden esikasvattamat taimet ovat käsissäni jääneet toistaiseksi tänä vajaan parin viikon aikana henkiin ja pieni puutarhani näyttää viitteitä siitä, että sieltä saattaisi olla nousemassa ylös jotain todella upeaa! Ja tärkeintähän on lopulta se, että oma piha on paremman näköinen kuin naapurilla, ei se kuka ne kasvit kasvatti.

Suomen kaamein remppa palaa

Viimeisimmästä postauksesta on jo melkoisen kauan aikaa, ja tämä on hölmöä eritoten siksi, että sama meno on jatkunut kaikki nämä välivuodetkin ja aiheita olisi riittänyt kerrottavaksi. Nyt ei vain ole ollut motivaatiota kirjoitella. Tässä lyhyesti kuitenkin tärkein uutinen menneiltä vuosilta. Kuten aikoinaan arvelin, vanhan asuntoni murheenkryyni eli katto viimeisteltiin lopulta vasta, kun olin muuttanut sieltä pois. Siihen tarvittiin useampi perheenjäsen ja nykyisin kyseisen asunnon remontointipuuhat ovatkin kielletty puheenaihe sunnuntaipäivällisillä, niin traumaattista tuo kaikki oli. Vuosien varrella perhekin on kasvanut kahdella lapsella, jotka vuorostaan joutuvat kärsimään äitinsä päähänpistoista eli kaikenlaista on ollut vireillä. Perus maalailua ja huonekalujen "kunnostamista" on harrastettu kaikissa asunnoissa, joissa olen tässä välissä ehtinyt asumaan (niitä on kaksi).

Blogin ei ollut tarkoitus välttämättä enää koskaan herätä henkiin, mutta kun kaivelin uuden asuntomme takapihan rinnettä ja löysin sieltä jotain laajalle levinnyttä, paksujuurista ja sitkeän oloista kasvia, joka sittemmin paljastui japanintattareksi (Reynoutria japonica/Fallopia japonica), tiesin, että Suomen kaamein remppa on palannut - nimittäin puutarharemppa!

Kuvassa ei tietenkään ole japanintatar vaan unikkoja. Kuva ei myöskään ole meidän pihalta vaan jonkun puutarhapalstalta. Näillä unikoilla ei siis ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta tämä oli ensimmäinen kuva, jonka löysin koneelta mihinkään kasveihin liittyen.

Black Magic

Päätin joitakin (useita) kuukausia sitten, että maalaankin valkoisen sijasta osan lautalattioistani mustalla. En ole vieläkään saanut tehtyä asian eteen paljoakaan, mutta päätöksen jälkeen mustia ajatuksia alkoi kertyä enemmänkin. Flyygeli olisi ollut upea sisustuselementti (osaan jopa soittaa), mutta koska asuntooni ei mahdu sellaista, tai edes pianoa, jouduin satsaamaan olemassa olevien huonekalujen restaurointiin. Aloitin maalaamalla Miranolilla Kivikon sorttiasemalta pelastamani ruokapöydän.

Myös tuolit saivat istuinosiinsa uuden mustan pinnan, mutta niistä en kehtaa julkaista kuvaa sillä entinen koirani Ukko pureskeli tuolinkarmit melkoiseen kuntoon, enkä ole näiden vuosien saatossa jaksanut korjata niitä... Myös tuolien valkoiset pinnat ansaitsisivat uuden maalikerroksen. Ehkä vielä joku päivä... Maalasin myös vuosi sitten pihakirppikseltä viidellä eurolla ostamani yöpöydän.

Alkuvuonna ostamaani sohvaa ei tarvinnu maalata, se oli musta jo valmiiksi. Ilpo tietää, että mamma ei tykkää valkoisista kissankarvoista mustalla sohvalla, joten se on pesiytynyt valkoisen viltin sisään.

Kaikista maagisin musta syntyi viikko sitten, kun Ella pyöräytti maailmaan pienen tytön. Hän on täydellinen. Tässä siis uusin perheenjäsenemme, Ylva <3

Kaikesta mustasta huolimatta valoisaa ja vaaleaa kevättä kaikille!

Kattopainajainen jatkuu

Pahasti päähän noussut Tixomatt (toivottavasti joku narkkari ei nyt saa tästä ideoita) sai kirjoittamaan ja tekemään hulluuksia. Kuskasin mm. roskien mukana mopin ulko-oven pieleen nojaamaan viedessäni roskia. Sieltä se sitten löytyi kohmeisena sattumalta muutama tunti myöhemmin. Kirjoitin myös hassuja juttuja Toximatista ja chuhuista postaukseeni katon maalauksesta. Ottaen huomioon, että siinä vaiheessa olin maalannut vasta murto-osan katosta, voitte varmaan kuvitella päihtymisen tilan mitä pidemmälle pääsin. Loppuillasta itkinkin jo naurusta kaikkea oikeasti ei niin hauskaa edes. Onneksi aine loppui kesken ja sain siirrettyä väistämätöntä eli katon viimeistelyä taas ainakin ensi viikonloppuun. Ja viimeistelyllä tarkoitan nyt maalauksen viimeistelyä. Katon varsinainen viimeistely onnistunee vasta kun asuinneliöt lisääntyvät johonkin suuntaan tai kun muutan pois ja saan sen myötä huoneen tyhjäksi.

Upeeta jälkeä..........

Kun ystäväni kuulivat, että olin Trip Trap -tuolin ja pienen varrettoman telan avulla sählännyt kattoon maalia, sain useita avuliaita tarjouksia kunnollisten välineiden lainasta. Aina kannattaa siis olla vähän avuton ja säälittävä!

Loppupäivästä maalailin liitutaulumaalilla vanhan keittiönkaapin keltaiset ovet mustaksi. Tämäkin homma on seissyt jokusen kuukauden. Vielä pitäisi viimeistellä muutama yksityiskohta. Mutta kohtahan se kesälomakin taas on josko sitä sitten reipastuisi näiden vähemmän elämistä haittaavien asioiden hoitamisiin.

Kaatuvat seinät

Valehtelin vähän aiemmassa postauksessa, että olisin koko loppusyksyn ja talven vain maannut laakereillani enkä tehnyt mitään remppahommia. Kävin kyllä kaatamassa Artun seiniä. Ottaen huomioon millainen remonttityyli minulla on, on ehkä ihan hyvä vain, etten ole esiintynyt tässä asussa viime aikoina kovin ahkerasti.

Myöhemmin Pirikämppä -blogista selvisi, että seinien hajottamiseen olisi ollut käteväkin konsti rälläkän avulla. No, tehtiin taas kaikki vaikeimman kautta ja murjottiin seinää holtittomasti lekalla niin, että tiilinpalat lentelivät ja seinää irtosi vähän sellaisistakin kohdista mistä ei välttämättä olisi tarvinnut. Nyt kyseisessä asunnossa alkaa putkiremontti, joten siellä ei pääse säätämään itse hetkeen.

Uusi ja uljas Ikean vaatekaappi

Sain taannoin Ikean ruskean vaatekaapin ystäväni eksältä. Olen siitä ehkä täällä maininnutkin, joten kyseessä ei ole täysin uusi tuttavuus. Mutta kuka näitä muistaa. Joka tapauksessa. Maalasin kaapin valkoiseksi ylijääneellä lattiamaalilla. Sinänsä ei mikään hirvittävän hyvä kalustemaali, joten en suosittele. Toisaalta jos ei halua heittää hyvää kamaa roskiin, kannattaa edes koettaa hyödyntää se jotenkin. Terveisin hamstraaja.

Kaapista tuli ihan kiva. Tykkään sen kiiltävästä pinnasta. Maali on kylläkin irtoillut paikoitellen kohdista, joissa on kitkaa, kuten ovien alaosista, mutta tämä saattaa johtua siitä, etten käsitellyt pintaa mitenkään ennen kuin aloin maalailla. En nyt muista tarkkaan, joten saatoin jostain kohtaa vähän hioa paperilla, mutta tuskin kumminkaan. Joka tapauksessa kaappi näyttää kauniilta ja sopii hyvin tyyliltään makuuhuoneeseen. Laitoin kissoille pedin kaapin päälle ja se otettiinkin heti käyttöön.

Makuupaikan lisäksi kaappi toimii myös yrjöämpärinä.

Uusi vuosi, uusi katto

Kaamosuupumuksen vuoksi remontti jäi syksyn jälkeen niille sijoilleen eikä edistystä ole tapahtunut missään suhteessa koko talven aikana. Nyt kun valon määrä on lisääntynyt, ovat aivoni hiljalleen alkaneet taas työstää ajatusta remontin jatkamisesta. Olen koettanut hakea inspiraatiota mm. lehdistä, Pinterestista ja muista remonttiblogeista. Lopulta jouduin toteamaan, että tuli inspiraatiota tai ei, jotain on tehtävä. Tämän herätyksen koin äitini käytyä luonani tuomassa koiria hoidosta. Hän vilkaisi makuuhuoneeseen ja kysyi voisiko hän auttaa jotenkin katon saamisessa kuntoon. Perään hän lisäsi, että eteinen muuten näyttää juuri niin hirveältä kuin veljeni oli kommentoinut sen olevan. Kiva juttu.

Tänään kaivelin eteisen yläkaapista maalipurkkeja, pensseleitä ja teloja. Tixomatt oli muuttunut klimpiksi, jossa lillui öljyisä lakkakerros pinnalla. Sekoittelemalla siitä sai käyttökelpoista, joskin koostumus jäi hiukan epätasaiseksi. Maalissa siis tuskin oli mitään vikaa, lähinnä varmaan käyttäjäpää oli epäkelpo osaamisessa tämän askareen suhteen. Nona ehdotti katon väriksi turkoosia valkoisin polka-palloin. Onneksi turkoosi maali oli kuivunut Toximattia vielä pahemmin, joten hyvällä tekosyyllä sain oman toiveeni valkoisesta katosta runnottua läpi.

Saatuani ensimmäisen roiskeen Tixoa silmään, tajusin myös laittaa halloweenin nörtti-lookkia varten ostamani henkkamaukan feikkilasit päähän. Tyyli ennen kaikkea. Nyt katosta on maalattu noin 1/20 ja jouduin ottamaan tauon henkisen ja fyysisen rasitusvamman vuoksi. Vaikka maalaaminen yleisesti ottaen onkin hauskaa, katon maalaaminen on yhtä helvettiä. Muutenkin koko katto v*tuttaa. Minulla ei ole tilaa minne siirtää huonekalut väliaikaisesti, käytin kaiken suojamuovin viime kesänä omituisiin viritelmiin parvekkeen kukkatelineissä enkä tilaa Hesaria. Ja vaikka tilaisinkin niin nykykoossaan siitä ei ole juurikaan apua remontissa. Eikä muuten pentujen pissapaperinakaan. Kiitti vaan Hesari. Kaikki makuuhuoneessa oleva on siis altistunut tai tulee altistumaan roiskeille. Yksi pehmolelu on jo menetetty. En ole raaskinut vielä paljastaa tätä tyttärelleni, joka maalatessani oli järjestänyt minulle 10 kuukautta etuajassa syntymäpäiväkestit.

Asiasta toiseen. Minulla on poika-chihu täällä kotona astumispuuhissa. Ainoa vaan, että eiväthän nämä mitään saa aikaan. Onnistumisprosentit ovat tällä hetkellä kaikessa hiukan miinuksen puolella.

Saapuva syksy ja sohvan kohtalo

Anteeksi nyt vain, että sanon ääneen sen mitä kaikki välttelevät sanomasta. Syksy on tulossa. Ja minusta se on ihanaa.

Syksyinen Kaivari yllättävän valoisana

Tai no, ihanaa sen pari viikkoa kun täällä Suomessa on sellainen kivan lämpimähkö ja tunnelmallinen, värikäs syksy ajoittaisine ukkosmyrskyineen (olen myrskyihminen). Sitten tuleekin syyskuun loppu ja lokakuu, jolloin syksy muuttuu liian pimeäksi, ankeaksi ja märäksi. Mutta vielä toistaiseksi nautin pimenevistä illoista ja kynttilöiden valosta ja siitä, että yöt eivät ole tuskaisen kuumia.

Killisilmä-Ella <3

Kesä on mennyt tohottaessa kaikkea muuta paitsi remonttia. Suurin panostus, johon olen asunnon suhteen kyennyt on harvakseltaan suoritettu imurointi ja senkin olen hoitanut vasemmalla kädellä. Korjasin jokunen aika sitten keittiön lattialla tönöttävät pölyyntyneet laasti- ja maalipurkit eteisen yläkaappiin ja sille tielle ne ovat jääneet. Tiedättehän, poissa silmistä jne...

Kesä on tehnyt olon veltoksi. Kun aikaa viettää mieluummin ulkona kuin sisällä, tietyt asiat, kuten yleinen epäsiisteys tai se, että katto on laastiläikkien peittämä ja eteisen seinä puoliksi oranssi ja nahastaan kuoriutunut, alkavat menettää merkitystään. Tai ehkä silmä vain tottuu tuollaisiin pikku kauneusvirheisiin...? Yksi asia ei kuitenkaan koskaan lakkaa ärsyttämästä, nimittäin eläinten karvat vaatteissa, huonekaluissa ja tekstiileissä. Kestoinhokkini sai minut viikonloppuna sellaisen ahdistuksen partaalle (omaa syytäni kun olin antanut asunnon karvoittua tavallista pitemmän aikaa), että pesin kaikki irti revittävät kankaat koko kämpästä. Siinä vierähtikin tovi. Samaisen ahdistuksen vallassa koin totuuden hetken ja myönsin itselleni, etten kykene pitämään sohvastani samanlaista huolta kuin sen edellinen omistaja, joka imuroi todennäköisesti joka päivä. Sohva oli harvinaisen karvaton tässä neljän kissan taloudessa, mutta valitettavasti meille ei siirtynyt sohvan mukana ketään sitä siivoamaan.

Ninan vanha kissa Vilu ja takana tuolloin vielä karvaton sohva edellisessä kodissaan

Pakkasin sohvatyynyt jätesäkkeihin ja nostin sohvan pystyyn olohuoneen toiseen nurkkaan. Siirtelin vähän muitakin huonekaluja ja sain mielestäni hyvin lisätilaa pieneen asuntooni. Ja miksipä en olisi saanut, sohva vei puolet olohuoneen neliöistä. Nyt televisiota voi porukalla katsella mukavasti sulloutumalla päällekäin nojatuoliin tai levittäytymällä lattialle. Tai sitten voi tehdä jotain kehittävämpää, kuten vaikka, öm, keskustella sivistyneesti ruokapöydän äärellä.

Niin, mitä tapahtui sohvalle? Siinä se edelleen nököttää, pystyssä olohuoneen toisessa nurkassa. Ajattelin koettaa kerätä voimia ja kuljettaa (= pyytää veljeäni ja naapurin miestä kuljettamaan) sen naapurin autotalliin. Sille on ehkä uusi koti tiedossa. Antaa hyvän kiertää.

Koiran elämää

Jetlifesta puheenollen, näin meillä.

Pedro Ximenez

Suomen kaamein remppa on ollut jäähyllä vaikean luonteensa vuoksi. Lisäksi työn tekijöitä ovat ihan ne oikeatkin työt pitäneet kiireisinä. Päätin muuten blogia aloittaessani etten ikinä ryhtyisi selittelemään miksi päivityksiä ei jossain vaiheessa ilmestyisikään hetkeen, mutta siinähän se tuli jo ekassa lauseessa. Oh well, remppa on taas kovassa vauhdissa.

Kävin lomallani työmatkalla, mikä ei ole kovin loogista loman viettoa, mutta en voinut kieltäytyä kuvausreissusta toimittajaystäväni kanssa. Pressiryhmämme jetlifen jälkeisissä mainingeissa ei paljon kiinnostanut tarttua telaan ja laastipurkkiin, mutta kaltoin kohdellut vaatteet oli vihdoin pakko saada jonnekin piiloon, joten vaatehuoneen rakennusprojekti oli startattava. Onneksi Arttu potki sen verran persiille (koska kämppä oli kuulemma niin törkyinen, mihin kyllä voin yhtyä), että muutaman kommelluksen kautta hyllyt saatiin kasaan ja vaatteet jotakuinkin ladottua sisään. Jälkeen päin ajatellen pienillä etukäteen suoritetuilla laskutoimituksilla olisin huomannut, että valmiin vaatekaapin ostaminen olisi tullut huomattavasti halvemmaksi, mutta eihän se olisi sitten ollut yhtään niin kotoisasti itsetehdyn näköinen.

Päädyin hankkimaan 18 mm paksuista vaneria parvisängyn rungon päällysteeksi. Siinä vaiheessa kun pujottelimme parvekkeen kauttaa painavia levyjä takapihalle hiottavaksi ja maalattavaksi, projekti tuntui vielä hauskalta ja mielenkiintoiselta. Naapuritkin kävivät vuorotellen ihmettelemässä käynnissä olevaa vanerihässäkkää. Mutta siinä vaiheessa kun levyjä olisi vielä pitänyt alkaa sovitella, mitata, hioa, maalata ja kiinnittää parven sisäpuolelle, vanerimyönteisyyteni katosi. Jouduin lopulta turvautumaan vanhaan kunnon Ikeaan ja ostin ylihinnoitellut metallirungot ja levyt vaatehyllyiksi. Tai siis, eihän yhden levyn tai pidikkeen hinta ole kuin muutaman euron, mutta kun levyjä ja pidikkeitä tarvitaan toistakymmentä, alkaa kustannuksia muodostua jälleen kerran sen kokonaisen vaatekaapin verran. Tässä vaiheessa oli joka tapauksessa liian myöhäistä perääntyä, joten kassalle mentiin hampaita kiristellen.

Lopputuloksesta tuli ihan kelvollinen, joskin kaikki vaatteet eivät todellakaan mahdu vaatehuoneeseen. Edessä on siis vielä melkoinen rättien sorttaaminen ja ylimääräisten hävittäminen. Vaikka äiti tai joku muu aikuinen on varmaan joskus opettanut, ettei murheita voi hävittää juomalla niin kaiken kaaoksen keskellä matkalta tuomani Pedro Ximenez -sherry on auttanut jaksamaan. Kiitos Pedro avustasi.

Hip hei valmista tuli (ainakin yhdestä asiasta) ja vielä jaksaa kun kesää ja Pedroakin on jäljellä!